Huh, tiedän, eipä ole näkynyt tyttöstä täällä aikoihin. Eikä syy ole ollut lainkaan siinä, etteikö muka aikaa olisi. Koska sitä riittää vaikka muille jakaa… Syy on ennemminkin siinä, että ei ole tehnyt mieli kirjoittaa. Vaikka kirjoitettavaa olisikin ollut. En vaan ole halunnut oikein käsitellä asioita. Luulen….

Kuulumisia.. En ole enää töissä, sain kenkää vähän ennen koeajan loppumista. Vai kerroinkos sen jo… En voi muistaa enkä jaksa käydä tarkistamassa. Joten ruikutetaan sitten uusiksi, jos niikseen tulee. Juh, niin sitten pääsi käymään. Vaikka kuinka yritti, niin ei ollut tarpeeksi siltikään. Tekisi mieli huutaa maailmalle, missä paikassa olin ja millaisia pomoja siellä oikeasti on. Ulkonäkö ja ensivaikutelma voivat todellakin pettää. Tai no, voihan siitä kirjoittaa, jos en sano paikan nimeä :) Suoraan sanoen, toinen pomoista on ihan sairas. Pakkohan sen on olla, ei tommoinen ihminen voi olla terve… Jos pitää purkaa oma paha olonsa höykyttämällä työntekijöitä. Mut se sai itkemään kaks kertaa… Mikään ei kelvannut, jos en ollut tarpeeksi nopeasti vienyt pahveja keräykseen, sain nillitystä. Sitten kun vein ne oma-aloitteisesti, sain nillitystä siitä, että niitä olisikin muka vielä tarvittu. Mihin muka, varasto täynnä pahvilaatikoita… Huoh… Itsetunnon se paikka lyttäsi aika tehokkaasti. Ei hyvä paikka masennuksesta toipujalle, sekin mörkö nosti taas päätänsä. Ja voin todella huonosti. Eli, oikeastaan ihan hyvä, että pääsin sieltä paikasta pois. Se vaan harmittaa, etten päässyt itse eroamaan. Ehdin jo käydä työhaastattelussa toiseen paikkaan, seuraavana päivänä mut irtisanottiin. Tavallaan kertoo omaa karua totuuttaan sekin… Puhelinlangat laulaa ja niin pois päin.
Ja se kismittää, miten paljon hallaa tuo paikka teki mun itsetunnolle… Koska se teki. Osa musta tietää, että mä olen hyvä työntekijä, mä tulen yleensä tosi hienosti ihmisten kanssa toimeen ja musta tykätään. Aina ei voi onnistua, mutta pyrin tekemään työni mahdollisimman hyvin. Mutta koska tuolla niihin virhepuoliin kiinnitettiin niin paljon huomiota, niin olen alkanut itsekin ajatella enemmän niitä. Pitäisi kyetä tekemään nopeammin asioita. Mutta mä olen hidas, jos haluan tehdä jotain huolellisesti. Ja valitettavasti, oikeastaan pystyn keskittymään vain yhteen asiaan kerralla. Jos mut komennetaan tekemään jotain kesken kaiken, kun olenkin tekemässä jotain muuta, niin mun ajatukset menee hajalle ja alan unohdella. Mun huonot puolet, kyllä, olen hajamielinen. Ja kömpelö. Mutta se, että olen vähän kömpelö ja mun ajatukset karkailee, ei tarkoita sitä, ettenkö mä omistautuisi työlleni!
Huoh… Kaikki ne sanomiset kaikuu tuolla mun päässä ja nakertaa itseluottamusta yhä vain. Pelottaa ihan hitokseen, että en saakaan uutta työtä. Olen nyt reilu kuukauden ollut työttömänä. Muutamassa haastattelussa olen käynyt, vielä ei ole mikään tärpännyt. Pelkään myös sitä, että saan työtä ja osoittautuu, että mä todella olen se saamaton, huolimaton nahjus, jollaiseksi mut saatiin itseni tuntemaan edellisessä paikassa. Mitä jos mä en pystykään tän parempaan? Mitä jos mun paikka oikeasti on siellä K-kaupan kassalla, koska mä vaan olen niin huono? Helvetti tän alemmuuskompleksin kanssa…

Noh, työn menettämisestä seurasi toinen ongelma. Onko pakko palata takaisin kotiin, jos ei tahdo? On, siinä mielessä, että koti pitäisi saada rempattua. Noh, enpä paljon saanut aikaan. Sitä on niin tylsä yksin tehdä. Tähän hätään tarvittaisiin oikeasti lottovoitto. Sillä ostaisin oman kämpän ja antaisin miehen pitää meidän asunnon. Tehkööt sille mitä lystää. Mä en halua sieltä muuta, kuin omat tavarani. Noh, kisut tietty, mutta varmaan antaisin miehen pitää myös kisut. Niin paljon kuin niitä rakastankin.

Päätöksiä tässä asiassa on pakko tehdä, pikkuhiljaa.. Olen päälle vuoden jahkaillut tätä, eikä se ole mihinkään muuttunut. Olenko mä niin hirveästi edes yrittänyt? En varmaan… Mä olen tehnyt niinkuin olen itselleni nähnyt hyväksi. Välillä mietin, että pelkäänkö mä antaa itseni tuntea jotain miestä kohtaan. En osaa tuohon vastata täysin. Olen sen hyväksynyt ja tunnustanut, että mies on mulle hyvin tärkeä ihminen. Rakaskin jopa, koska pakkohan hänen on olla. Muuten mulle olisi ihan sama (tai no, ei nyt ihan sama) mitä hälle tapahtuu ja miltä hänestä tuntuu. Ja sitten toisaalta taas, joissain asioissa en ole kyllä yhtään ajatellut miehen tunteita ja mielipiteitä. Menen vain sen mukaan, mitä itse haluan. Reilua? Ei todellakaan. Tiedän, että avioliitossa pitäisi ottaa toinenkin huomioon. Hitto, suhteessa ylipäänsä! Ja olenko mä ottanut? En ole… Olen vain aatellut, että jos ei kelpaa, niin jääkööt sitten!

Hmmm… Miksi eroaminen on niin vaikeaa? Miksi on helpompaa esimerkiksi tappaa toinen, kuin erota? vaikka Suomessa ei kait ole niin mahdottomasti murhia.. Mutta tässä yks päivä mietittiin erään ystäväni kanssa, että mistä se oikeasti johtuu? Että niinä synkimpinä hetkinä tuntuu siltä, että oikeasti olisi vain helpompi tappaa se puoliso, kuin sanoa, että haluaa erota? Ja ei, en ole ketään tappamassa. En ole niin hullu vielä :D En edes itseäni, vaikka se välillä onkin houkutellut niin kovasti. Mutta mulla on kuitenkin sitä halua löytää elämälleni jokin tarkoitus.. Mitä se sitten lieneekään…

Jeee, aamun lehti tuli… Sivuhuomautuksena tässä :D

Ja sitten tämä aihe Hani… Näin hänet taas. Ja jouduin toteamaan itselleni, ettei ne tunteet ole vielä minnekään hävinneet. Johtuuko se siitä, etten voi häntä saada? Vai mistähän lie… Meni jo kuukausi pari, etten häntä edes ajatellut. Ja sitten taas. Kaipaus viereen, syliin. Rakastaa ja saada rakkautta takaisin. Hellyyttä. Kaikkea, mitä haluaisin tuolta ihmiseltä, mutta jota mulla ei ole oikeutta edes pyytää. Ja kaikkea mitä saisin kyllä kotoa, mutta jota en sieltä jostain syystä halua.

I’m one screwed up cookie…