Pakenen todellisuutta, elän unissa….

…that doesn’t mean that I’m alright….

Peekele… Alkaa taas olla niin vaikeeta, niin vaikeeta. Kaikki tuntuu niin raskaalta ja haluaisin vaan maata sängyssä peiton alla.  Yritän näyttää urheeta naamaa ja pitää itteäni kasassa. Mutta tunnen, kuinka vähän vähältä murenen sisältä päin. Tekisi mieli lisätä lääkitystä, mutta jos pääsis kunnialla tästä ohi.

Heikkona hetkenä mietin, että teenkö ihan väärin . Että mitä jos oikeesti en koskaan enää löydäkään ketään, joka rakastais mua ylipaljon ja joka kestäis mun oikuttelut. Mut enhän mä nyt tommosen pelon takia voi jäädä suhteeseen, johon en ole tyytyväinen… Silti välillä on ruma ja tyhmä ja läski ja epähaluttava olo. Ja haluaisin päästä jonkun kaikkuun. Tahtoisin, että mulla olis joku, joka silittäis mun päätä ja sanois, että kyllä kaikki vielä menee hyvin…. Kun pelottaa. Ja surettaa. Ja on toivoton olo.

Aikamoista on tämä elämä. Viimeviikonloppu oli rankka, niinkuin arvelinkin. Mutta sain asiani sanottua. Mies otti yllättävän rauhallisesti, vaikka tottakai se häntä satuttikin. Halusi varmaan olla urhea mun edessä, mua kun suretti kamalasti. Ja surettaa yhä. Perjantaina laitoin postiin paperit. Varmaan ovat huomenna perillä, mies saa sitten ne allekirjoittaa ja lähettää mulle takasin. Paree tolleen, kuin että haastemies olis vienyt. Kait. Tänäänkin on tullut itkettyä, kun tuntuu niin pahalta. En tykkää yhtään satuttaa toista. Mutten mä voi jäädäkään, kun en oikein näe enää mahdollisuutta siihen, että tilanne muuttuisi.

Toi Chisun biisi kolahtaa kyllä täysillä. Sekin jo yksinään käy itkettämään. Kaverit kyselee, että miten mä jaksan. Mikäs mulla tässä, tietty surettaa. Mutta enempi mulla on huoli miehestä. Mä olen sentään kelaillut tätä jo niin kauan. Mulla on ollut tavallaan aikaa sopeutua tähän hommaan. Sillä ei varsinaisesti. Huoh. Tämä on niin inhottavaa….